keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Tassunjälki pinttynyt sydämmeen



Aamulla herään vierestäsi. 
Toivotat huomenet ja heilautat häntääsi. 
Katsot nappisilmilläsi suoraan minua.
Minun on lähdettävä töihin. 
Jäät katsomaan perääni, "nähdään illalla".




Illalla,
kun avaan oven, ei kukaan tule vastaan. 
Ei ole sitä rakasta, joka heiluttaisi häntää. 
Joka herättää aamulla kiipeämällä sänkyyn johon emme yhdessä mahdu.
Joka syö ruokasi pöydältä.
Joka työntää märän kuonon peiton alle.
Joka hyppii vasten.
Joka kesken lenkin istuu eikä liikahda mihinkään.
Joka nuolaisee kyyneleesi, kun olet itkenyt.

Ei ole enää rakasta, 
jonka kaulaan voisit syöksyä kun olet iloinen tai surullinen.
Joka on läsnä aina, ja kuuntelee valppaana.
Suojelee joka tilanteessa.

On vain tyhjä makuupaikka.




8,5 vuotta olit rinnallani.
Kuka olisi arvannut, että jonain päivänä
löydettäisiin kasvain.
Silloin piti tehdä kaikista vaikein päätös.
Eutanasia.
Mutta nyt sinun on hyvä olla.
Ei enää kipuja.
Rakas ystävä, minulla on sinua ikävä.




Minun matkani on kuljettu loppuun. 
Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet. 
Älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle, vaan pidä minua sylissäsi
ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme. 
Silitä turkkiani niin kauan kunnes olen kulkenut rajan yli ja sydämeni sammunut. 
Muistele minua, mutta älä takerru minuun vaan jatka eteenpäin. 
Kohtaamme jälleen, emmekä eroa koskaan.


sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Miks en mielestäin sua saa, mä enhän edes nimees tiedä



Ilta alkoi hämärtyä ja viiletä. Ohi mennen vilkaisen sinua, ja huomaan sinun katsovan suoraan silmiin. Perhoset lentelevät vatsassa, sinun hymysi ansiosta. Yritän olla tuijottamatta, mutta kerta toisensa jälkeen se tuntuu mahdottomalta. Olet niin lähellä mutta silti niin kaukana. 

Biisin loppuessa huudamme serkkuni kanssa ja ulvomme, jonka jälkeen remahdamme kumpikin nauruun. Katsahdan sinua, ja sinäkin naurat ja katsot suoraan silmiin. Tuntuu, kuin sulaisin siihen paikkaan. isken sinulle silmää, ja kasvoillesi syttyy entistä leveämpi hymy. Silmäsi. Jotain niin kiehtovaa, salaperäistä ja suloista yhtä aikaa.

Kyyti lähtee, ja kävelen ohitsesi. Katsomme viimeisen kerran toisiamme silmiin ja hymyilemme. Vielä vilkaisen olan yli, ja sinä teet samoin. Miksi? Miksi minulla ei ollut pokkaa käydä antamassa numeroani sinulle? Tai edes käydä juttelemassa. Kaduttaa suunnattomasti. Mutta niinkuin rakas ystäväni sanoi: "Mä uskon kohtaloon. Jos se on tarkotettu, te kohtaatte kyllä".

xoxo Heidi